Kunnat, kaupungit ja kaupunkiseudut ovat ottaneet aktiivisen roolin ilmastonmuutoksen hillinnässä ja asettaneet itselleen kovia tavoitteita vähentää kasvihuonekaasupäästöjä. Mistä päästöjä sitten syntyy? Onko toimenpiteillämme ollut vaikutusta? Tehdäänkö naapurissa asiat paremmin? Vastauksia muun muassa näihin kysymyksiin antaa ilmastopolitiikan keskeinen työkalu: kuntakohtainen, alueellinen päästölaskenta.
Laskentamenetelmästä riippuen voidaan kuitenkin päätyä aivan erilaisiin tuloksiin ja johtopäätöksiin, joten erilaiset laskentatavat kaipaavat selkeytystä.
Tässä blogisarjassa käyn läpi päästölaskennan vaihtoehtoja, esittelen Suomen kunnille kehitteillä olevaa ratkaisua sekä pohdin päästölaskentojen tulevaisuuden näkymiä. Tässä sarjan ensimmäisessä osassa valotan erilaisia laskentamenetelmiä, laskennan rajauksia ja kansainvälisiä käytäntöjä.
Mitä voidaan laskea mukaan kunnan päästöihin?
Yleensä kunnalla ymmärretään kaikkea sitä toimintaa, mikä sijoittuu kunnan maantieteellisten rajojen sisäpuolelle. Ilmastopäästöjä syntyy siis julkishallinnon, asukkaiden ja kunnassa asioivien ihmisten sekä alueen yritysten toiminnan seurauksena.
Yksinkertaisin kunnan ilmastopäästöjen laskutapa on alueperusteinen, jolloin mukaan lasketaan näiden toimintojen kaikki kunnan maantieteellisten rajojen sisäpuolella syntyvät, konkreettisesti piipunpäästä tai muualta ilmaan tupruavat päästöt. Suomessa synonyymi alueperusteiselle päästöjen laskutavalle on tuotantoperusteinen laskenta.
Kulutusperusteinen laskenta puolestaan perustuu alueen kotitalouksien energian, tavaroiden ja palvelujen kulutukseen, investointeihin ja julkishallinnon kulutukseen. Päästöjen fyysisellä syntypaikalla ei tässä tapauksessa ole merkitystä, ja laskennassa otetaan huomioon tuotteiden ja palvelujen koko tuotantoketju.
Tuotanto- ja kulutusperusteisten laskentaperiaatteiden välille sijoittuu niin sanottu käyttöperusteinen malli, jossa osa toiminnoista lasketaan alueellisesti, ja osa kulutuksen perusteella.
Eri menetelmillä saadaan erilaisia tuloksia
Laskentojen lopputuloksiin ja niiden vertailtavuuteen vaikuttavat paitsi systeemirajaus (alue/tuotanto/käyttö/kulutus), myös päästösektorien valinta, paikallisten lähtötietojen saatavuus ja laatu sekä erilaiset yksityiskohtaisemmat menetelmäerot päästösektorien sisällä.
Suomessa käyttöperusteinen laskentaperiaate on melko vakiintunut muun muassa HSY:n , CO2-raportin ja SYKEn Hinku-verkoston kunnille tekemien laskentojen myötä. Päästöjen vuosiseuranta sisältää Suomessa tavallisesti rakennusten lämmityksen, sähkönkulutuksen, teollisuuden polttoaineiden käytön, työkoneet, tie-, laiva- ja raideliikenteen, jätteiden käsittelyn ja maatalouden. Sen sijaan esimerkiksi Oslossa päästöt lasketaan alueperusteisesti, eikä mukana ole maataloutta, fluorattuja kasvihuonekaasuja eikä laiva- ja lentoliikennettä.
Lähtökohtaisesti kaikki päästölaskentamallit noudattavat IPCC:n metodiikkaa ja kansallisten päästöinventaarioiden laskentaperiaatteita. Mukana ovat useimmiten hiilidioksidin lisäksi metaanin ja dityppioksidin päästöt, ja tulokset esitetään hiilidioksidiekvivalentteina. Polttoaineiden päästökertoimet sisältävät tyypillisesti vain niiden polttamisen päästöt eivätkä ota huomioon elinkaarisia, tuotantoketjun aikana syntyviä päästöjä.
Biopolttoaineet lasketaan hiilidioksidin osalta nollapäästöisinä. Puun käyttö näkyy maankäyttösektorin (LULUCF) valtakunnallisessa päästötaseessa. LULUCF-päästöjä ei toistaiseksi ole laskettu kunnittain.
Kansainvälinen käytäntö ja käyttöperusteinen laskenta
Alueellisia päästölaskentoja ja niiden vertailukelpoisuutta on edistänyt WRI:n C40:n ja ICLEI:n luoman GHG Protocolin GPC-standardi, jota on hyödynnetty sadoissa kaupungeissa ja kunnissa ympäri maailman. GPC-standardissa systeemirajauksen vaihtoehtoja kuvataan erilaisilla ’scoupeilla’, jossa scope 1 tarkoittaa suoria, alueperusteisia päästöjä ja scope 2 verkon kautta hankitun energian päästöjä. Scope 3 kuvaa puolestaan alueella tapahtuvasta toiminnasta johtuvia, mutta alueen rajojen ulkopuolella syntyviä epäsuoria päästöjä.
GPC-standardin BASIC ja BASIC+ -tason päästöraportointivaihtoehdot sisältävät erilaisia sektorien ja ’scouppien’ yhdistelmiä. Oheinen kuva selventää hieman laskentojen rajauksia ja tätä monimutkaista kokonaisuutta.
Suomessa käyttöperusteiseksi nimetty laskentamalli vastaa BASIC-tasoa lisättynä maataloudella ja verkostohäviöillä (kuvassa oranssilla merkityt laatikot). Lähtökohtana ovat siis alueelliset päästöt, mutta sähkön ja lämmön päästöt lasketaan alueen energiankulutuksen, ja jätteiden käsittelyn päästöt tuotetun jätemäärän perusteella, riippumatta siitä missä energia on tuotettu tai missä jätteidenkäsittelylaitokset sijaitsevat. BASIC-tasoon kuuluvia paikallisen lentoliikenteen päästöjä ei Suomessa ole laskettu.
GPC-standardin BASIC- ja BASIC+ -raportointitasot ja Suomessa käytetyn käyttöperusteisen laskennan rajaukset. GPC-standardissa lämmön ja sähkön scope 3 tarkoittaa verkostohävikin päästöjä. Polttoaineiden tuotantoketjun upstream-päästöt (esimerkiksi öljyn poraus, kuljetus ja tuotanto) sisältyvät muuhun kulutukseen (other scope 3), eivätkä ole mukana BASIC tai BASIC+ -laskennassa. Liikenteen scope 2 tarkoittaa sähkönkulutuksen päästöjä ja scope 3 matkoja alueen ulkopuolelle. Jätteiden käsittelyssä kunnan tuottama jäte käsitellään joko alueella (scope 1) tai sen ulkopuolella (scope 3).
Kaiken kaikkiaan olemme Suomessa varsin hyvässä tilanteessa kuntien kasvihuonekaasupäästöjen laskentojen suhteen. Läpinäkyvyyden, luotettavuuden, jatkuvuuden, kannustavuuden ja vertailukelpoisuuden parantamiseksi laskentamenetelmiä tulee kuitenkin edelleen kehittää ja yhdenmukaistaa. Jatkossa käyttöperusteisen laskentatavan rinnalle pyritään tuomaan kulutusperusteinen päästöjen arviointi myös kuntatasolla. Näistä kerron lisää blogisarjan seuraavissa osissa.
Erityisasiantuntija Johannes Lounasheimo, Suomen ympäristökeskus